Etsintäkuulutettujen kiinnijäämisriskiä lisättäväMaanantaina 9.8.2010 A-Studiossa nähtiin reportaasi "Wanted - neulat heinäsuovassa", joka on herättänyt runsaasti keskustelua. Alla ohjelmassa haastatellun turvallisuusjohtamisen lehtori Juha Kreusin blogikirjoitus:
ETSINTÄKUULUTETTUJEN KIINNIJÄÄMISRISKIÄ LISÄTTÄVÄ Kun etsintäkuulutetun kiinnijäämisriski kasvaa, kasvaa myös kynnys pakoiluun ja voidaan välttää sen tuomat muut lisäriskit. Pakkokeinolakia on muutettava, etsintäkuulutukset on julkistettava ja tuomiota pakoilevien etsintään on saatava riittävät oikeudet. Etsintäkuulutettujen on helppo pakoilla viranomaisia Suomessa ja muulla EU-alueella. Viranomaisten tekemiä etsintäkuulutuksia on lähes 25 000 ja etsintäkuulutettuja henkilöitä noin 10 000. Näistä suurin osa ovat sakkojen muuntorangaistuksia ja haasteita, mutta yli 5 000 on haussa karkotuksen, asepalvelun välttämisen tai olinpaikkatiedon puuttumisen vuoksi. Terävimmän kärjen muodostaa noin 500 vakavista rikoksista epäillyn tai ehdotonta vankeustuomiota pakenevan etsintäkuulutus. Kansainvälisiin etsintäkuulutuksiin yltää vain muutama. Etsintäkuulutettujen operatiivinen etsiminen on poliisin vastuulla, mutta mahdollista myös muille. Suomesta puuttuu kuitenkin selkeä järjestelmä, joka tehostaisi poliisin ja muiden viranomaisten toimintaa, mahdollistaisi eri toimijoiden yhteistyön sekä varmistaisi myös kiinniotettavan oikeusturvan. Poliisi joutuu nyt tekemään valintoja kadonneen lapsen etsinnän, vankilatuomiota pakoilevan huumausainerikollisen sekä muiden poliisin perustehtävien välillä. Tässä yhteydessä etsintäkuulutetun hakeminen jää oikeutetustikin alemmalle prioriteetille, jolloin toiminnan uudelleen organisointi ja yhteistyö voisivat tuoda kaivattua tehokkuuden lisäystä. Pitäisikö Suomessa ja EU-alueelle sitten ottaa käyttöön amerikkalainen malli, jossa yksityiset palkkiometsästäjät hakevat viranomaisten etsintäkuuluttamia henkilöitä, ottavat ne fyysisesti kiinni ja toimittavat viranomaisten haltuun? Ei missään nimessä pidä. Ihmisen perusoikeuksiin kuuluu vapaus ja vaikka vapauden olisi oikeuden lainvoimaisella tuomiolla menettänytkin, niin vain hätätapauksissa muun kuin viranomaisen tulee ryhtyä toisen vapautta riistämään. Ei edes silloin, kun se olisi lain mukaan mahdollista, mutta ei välttämätöntä. Etsintäkuulutettujen fyysinen kiinniotto tulee olla vain viranomaisen tehtävänä, mutta tietoa etsintäkuulutetun liikkeistä on tehostettava. Pakkokeinolaissa säädetyn jokamiehen kiinniotto-oikeuden perusteella kuka tahansa saa ottaa kiinni henkilön, joka viranomaisen antaman etsintäkuulutuksen mukaan on pidätettävä tai vangittava. Kyseessä ei ole velvollisuus. Lain mukaan kiinni otettu on viipymättä luovutettava poliisimiehelle. Lisäksi laissa annetaan kiinniottajalle oikeus käyttää tarpeellisia voimakeinoja. En tiedä kuinka paljon kyseisen lainkohdan perusteella on tehty ns. kansalaispidätyksiä, mutta toivottavasti mahdollisimman vähän. Yleisön tietoon tulleet etsintäkuulutukset voivat johtaa kyseisen oikeuden käyttöön ja siten vääriin oikeudenloukkauksiin, ylilyönteihin sekä tarpeettomiin henkilöriskeihin kiinniottojen yhteydessä. Tältä osin jokamiehen kiinniotto-oikeutta olisi rajattava. Tuo ei siis liene ongelma, mutta ongelma siitä voi tulla silloin, jos viranomaiset julkistaisivat etsintäkuulutukset, kuten monissa muissa EU-maissa on tehty. Etsintäkuulutettujen julkistaminen ei ole ollut Suomessa yleinen tapa, vaan se on perustunut viranomaisen tapauskohtaiseen harkintaan. Toisaalta se on nostanut yhden tapauksen julkisuusarvoa, mutta myös samalla jättänyt järjestelmän kehittymättä. Epäselväksi ovat jääneet myös ne perusteet, joilla yksittäisissä tapauksissa tiedot julkistetaan. Nyt tuomiota pakoilevat etsintäkuulutetut voivat liikkua lähes vapaasti, kunhan välttävät poliisia. He voivat vapaasti asioida muissa viranomaisissa, käyttää omaa puhelintaan ja tietokonettaan, asua kaverin asunnossa tai kesämökillä, opiskella ja käydä töissä ilman suurtakaan kiinnijäämisen riskiä. Muilla kuin poliisilla ei ole tietoa henkilön etsintäkuulutusstatuksesta. Vapaus on vielä suurempi, jos asuu toisessa EU-maassa tai vaikka Sveitsissä, joka edelleen kerää rusinat ja jättää muille muruset. Miksi siis minäkin olen jäljittänyt etsintäkuulutettuja ihmisiä, kuten maanantain 9.8 TV 1:n A-studion lähetyksessä ilmeni? Yleisellä tasolla todeten syynä on usein se, että on tapauksia, joissa myös muilla tahoilla kuin viranomaisilla voi olla intressejä etsintäkuulutetun löytämiseen. Monet oikeusprosessit odottavat, selvittämättömät asiat pysyvät keskeneräisinä ja pakoilevan toiminta voi olla sellaista, että asianomistaja ei kykene saattamaan asiaansa vanhenemisaikojen puitteissa eteenpäin. Tarvitaan riittävästi tietoa sekä tapahtumista että tekijän toiminnasta. Esimerkiksi poliisin esitutkinnalle on olemassa kynnys, jonka on ylityttävä ja tuohon ylitykseen tarvittavan tiedon hankinta on asianomistajan vastuulla. Henkilön etsintä ja seuranta julkisilla paikoilla on yksi laillisista tiedonhankintamuodoista. Yhteenvetona toteaisin, että jokamiehen kiinniotto-oikeutta on rajattava pakkokeinolain 1 §:n toisen momentin on poistamisella. Kohta on myös tarpeeton sekä etsintäkuulutusten julkistamista haittaava. Toiseksi myös Suomen on otettava käyttöön etsintäkuulutettavien julkistaminen, kuten monet muut EU-maat ovat tehneet. Pohjana voidaan käyttää Interpolin eri värein ilmaisemia etsintäkuulutuksia, jotka erottavat rikosten takia etsintäkuulutetut kadonneista tai muutoin tunnistettavista henkilöistä. Alustana voisi hyvinkin olla poliisihallituksessa valmisteltava turvallisuusportaali. Kolmanneksi on tarkistettava poliisin oikeudet liittyen tuomiota pakoilevien etsintään. Nykyinen lainsäädäntö rajaa oikeudet vain esitutkintaan. Poliisilla ei ole mahdollisuutta esimerkiksi teletunnistetietojen tai muiden taktisten tutkintatoimien käyttöön tuomiota pakoilevien etsinnässä. Juha Kreus
 Takaisin  Tulosta sivu |
